Uusi päivä, uudet kuviot. Jäänyt vähälle kirjoittelu, on tapahtunut liikaa.

Välillä menee huonommin, mutta on pakko luottaa siihen, että huonotkin asiat kääntyvät hyviksi. Ja jos ei menisi näin huonosti, eivät hyvät hetket olisi mitään.

Muutin pois kotoa. Yksin asuminen on rauhaisaa, ei mitään negatiivista sanottavaa. Moni asia on muuttunut ja tulee vielä muuttumaan - pian selviää, kuinka paljon. Sitä odotellessa.

Olen nähnyt kirkkauden. Ymmärsin, mikä on tärkeää ja mikä ei. Että maailmassa on hyvyyttä, epäitsekkyyttä, välittämistä - ja melkein luovutin kun en niitä ole aiemmin juuri löytänyt.

Minä olen antanut anteeksi ja unohtanut. Näin vapaa en ole pitkään aikaan ollut. Hengellinen herääminen - siksi tätä vanhemmat ihmiset ilmeisesti kutsuisivat. Jumala itse painoi kätensä olkapäälleni ja kosketti. En puhu nyt mistään yliluonnollisista kokemuksesta, vaan asioiden tiedostamisesta.

Olen onnellinen, keventynyt ja rakastettu. Minä haluan toimia yhtä epäitsekkäästi kuin minua on kohdeltu, ehkä sillä tavalla voin muuttaa jonkun elämää.

Rakkaus on kummallista.

Se saa minut vetäytymään kuoreeni. Se saa minut itkemään, olemaan sillä tavalla heikko, minkä olen heikoksi ennen mieltänyt. Minä rakastan enkä ole rakastunut - tunteet menevät ja tulevat. Jostain syystä tämä rakkaus on tullut minulle ja se pysyy.

Asioista en ota minkäänlaista paniikkia. Jos rakkaus häntä kohtaan tarkoittaa sitä, että vietän loppuelämäni hänen kanssaan, se on hienoa. Jos se tarkoittaa sitä, että vietän loppuelämäni yksin, se käy myös.

Vaikka pelkään ja olen ärsyyntynyt, olen myös iloinen. Hän herättää minussa tunteita, joita en ole ennen kohdannut tai jotka ovat olleet pitkään kadoksissa. Välillä olemme kuin kaksi haparoivaa lasta, jotka etsivät sokeina tukea toisistaan. Putoaisimmeko yhdessä kuoppaan?

Jään odottamaan (edelleen), saanko tähän kysymykseen koskaan vastausta.

Tietyt arvet jäävät ja pysyvät. Pahimpia ovat ne, joita en itsekään voi nähdä - en tiedä parantuvatko ne. Välillä olen epätoivoinen: miksi minulla on annettu tällainen elämä, välillä kiitollinen siitä, että minulla elämä ylipäätään on. Tänään olen ehkä enemmän kiitollinen.

En tiedä, tuleeko maailmaan ihmistä, joka ymmärtäisi etteivät käsivarsieni arvet merkitse mitään. En todellakaan sanoisi häpeäväni itseäni niiden takia, mutta välillä sellainen tunne tulee ihmisten säälivistä katseista, jotka leimaavat minut angstiseksi teiniksi. Masokismini on kääntynyt itseensä, tullut salailevammaksi, piilotetuksi. Enää en viiltele itseäni vaan pakotan pahan puoleni käymään käsiksi suoraan sieluun mitä julmimmilla keinoilla.

Rauhassa uinunut migreenini on jälleen herännyt ja kasvanut pidättelemättömiin mittasuhteisiin. Siitä en ole mitään mieltä, minä en pelkää kuolemaakaan. Kipuun ei kuitenkaan kuole, vaikka pyörtyykin.

En minä oikeasti ole näin synkkämielinen tällä hetkellä. Miksi olisin? Pääsin vihdoin vähäksi aikaa pois kotoa (siitä vähästä ajasta, mitä minulla on siellä jäljellä..) rakkaiden ystävieni pariin. He eivät voi ymmärtää eivätkä silti tuomitse. He ovat ehkä kauhuissaan mutta eivät anna minun huomata sitä. On niin paljon asioita, joita olen jättänyt kertomatta. Tänään, tässä rauhallisessa ympäristössä, saatan avata salaisuuksieni verhoa ja kertoa, mistä tämä kierre lähti ja siitä, missä mustassa olen kulkenut viime vuoden. Ja valosta, joka voimistuu päivä päivältä. Uudenlaisesta elämänhalusta, joka ei haperru minuun itseeni.

Tylsyys iskee näihin yksinäisiin päiviin, kun istun kuuntelemassa Kentiä tietokone sylissä ja selailen kuvia. Miten nopeasti aika kuluu, miten paljon jää hämärän peittoon... Miten paikalleen jäänyt voin olla. Sitä ihmettelen, suuresti ihmettelenkin.

Ikävä tappaa luovuudenkin. Olen kirjoittanut mutten ole saanut mitään aikaan. Olen kirjoittanut päässäni takovia säveliä paperille mutten ole tyytyväinen. Ehkä olenkin vain kaikki vuodet kuvitellut, että minut on siunattu lahjalla. Ehkä minä en tosiaan osaa kirjoittaakaa. Jos niin on, pohjastani katoaa jälleen uusi pala.

Sain sen asunnon. Tätä olen miettinyt paljon - menen pois tästä talosta. Uudenlainen itsenäisyys on vallannut ajatukseni soitellessani virastoihin, vuokraemännälle, käydessäni valitsemassa kahvinkeitintä ja tiskiharjaa. Äiti ja isi ostivat minulle aterimia (vanha, eriparinen kokoelmani vietiin keväällä mökille) sekä upean kahvinkeittimen. Voisinpa kertoa heille, että tämän on tapahduttava näin.

Paljon asioita pitää vielä tehdä, paljon pitää saada aikaan - viikko aikaa muuttoon. Silti istun yhä paikallani miettimässä, josko hän tänään soittaisi, joko hän palaisi. Tänäänkö minä sinetöisin yksinäisyyteni ja saisin turvallisen, ajattoman hetken hänen seurassaan?