Tietyt arvet jäävät ja pysyvät. Pahimpia ovat ne, joita en itsekään voi nähdä - en tiedä parantuvatko ne. Välillä olen epätoivoinen: miksi minulla on annettu tällainen elämä, välillä kiitollinen siitä, että minulla elämä ylipäätään on. Tänään olen ehkä enemmän kiitollinen.

En tiedä, tuleeko maailmaan ihmistä, joka ymmärtäisi etteivät käsivarsieni arvet merkitse mitään. En todellakaan sanoisi häpeäväni itseäni niiden takia, mutta välillä sellainen tunne tulee ihmisten säälivistä katseista, jotka leimaavat minut angstiseksi teiniksi. Masokismini on kääntynyt itseensä, tullut salailevammaksi, piilotetuksi. Enää en viiltele itseäni vaan pakotan pahan puoleni käymään käsiksi suoraan sieluun mitä julmimmilla keinoilla.

Rauhassa uinunut migreenini on jälleen herännyt ja kasvanut pidättelemättömiin mittasuhteisiin. Siitä en ole mitään mieltä, minä en pelkää kuolemaakaan. Kipuun ei kuitenkaan kuole, vaikka pyörtyykin.

En minä oikeasti ole näin synkkämielinen tällä hetkellä. Miksi olisin? Pääsin vihdoin vähäksi aikaa pois kotoa (siitä vähästä ajasta, mitä minulla on siellä jäljellä..) rakkaiden ystävieni pariin. He eivät voi ymmärtää eivätkä silti tuomitse. He ovat ehkä kauhuissaan mutta eivät anna minun huomata sitä. On niin paljon asioita, joita olen jättänyt kertomatta. Tänään, tässä rauhallisessa ympäristössä, saatan avata salaisuuksieni verhoa ja kertoa, mistä tämä kierre lähti ja siitä, missä mustassa olen kulkenut viime vuoden. Ja valosta, joka voimistuu päivä päivältä. Uudenlaisesta elämänhalusta, joka ei haperru minuun itseeni.