Tylsyys iskee näihin yksinäisiin päiviin, kun istun kuuntelemassa Kentiä tietokone sylissä ja selailen kuvia. Miten nopeasti aika kuluu, miten paljon jää hämärän peittoon... Miten paikalleen jäänyt voin olla. Sitä ihmettelen, suuresti ihmettelenkin.

Ikävä tappaa luovuudenkin. Olen kirjoittanut mutten ole saanut mitään aikaan. Olen kirjoittanut päässäni takovia säveliä paperille mutten ole tyytyväinen. Ehkä olenkin vain kaikki vuodet kuvitellut, että minut on siunattu lahjalla. Ehkä minä en tosiaan osaa kirjoittaakaa. Jos niin on, pohjastani katoaa jälleen uusi pala.

Sain sen asunnon. Tätä olen miettinyt paljon - menen pois tästä talosta. Uudenlainen itsenäisyys on vallannut ajatukseni soitellessani virastoihin, vuokraemännälle, käydessäni valitsemassa kahvinkeitintä ja tiskiharjaa. Äiti ja isi ostivat minulle aterimia (vanha, eriparinen kokoelmani vietiin keväällä mökille) sekä upean kahvinkeittimen. Voisinpa kertoa heille, että tämän on tapahduttava näin.

Paljon asioita pitää vielä tehdä, paljon pitää saada aikaan - viikko aikaa muuttoon. Silti istun yhä paikallani miettimässä, josko hän tänään soittaisi, joko hän palaisi. Tänäänkö minä sinetöisin yksinäisyyteni ja saisin turvallisen, ajattoman hetken hänen seurassaan?